Yläsavolaisittain

Ennen jämähtämistäni valtion virkaan (1973) ehdin työskennellä monella alalla. Niistä kutakin tulee silloin tällöin muistelluksi. Mielenkiintoisimpia hommia oli työrupeamani Iisalmen maalaiskunnan pääkirjastonhoitajana vv. 1966-69. Olin ensimmäinen päätoiminen kirjastovirkailija tuossa edesmenneessä muistorikkaassa kunnassa.

Marraskuun lopulla 1970 lähes 300 keiteleläistä kokoontui tilaisuuteen, jossa

Vuosi 1970 oli vedenjakaja Ylä-Savon kehityksessä. Juuri voimaan tulleet uudet kehitysaluelait yhdessä muiden suurten yhteiskunnallisten uudistusten kanssa saivat aikaan ennen näkemätöntä toimeliaisuutta samalla kun rakennemuutoksen viikate harvensi armotta kuntien väkilukua.

Mansikan markkinoinnin ensimmäinen kierros tuotti Ylä-Savoon viljelysopimuksia yhteensä 35-40 ha, kertoi Iisalmen Sanomat pääuutisenaan huhtikuun alussa 1971. Aiemman uutisen mukaan ensimmäinen sopimus tehtiin Pielavedellä. Kunnassa oli toukokuussa 1971 jo 27 sopimusviljelijää, ensimmäisiä niistä 55 aarista sopinut Arvo Saastamoinen. Hänen tilalleen tehdyllä retkellä todettiin, että marjanviljelijöille oli tiedossa keskimäärin 8.000 mk:n lisätulo.

Vihannes- ja marjanviljelyn edistämiskyselyä kommentoidessaan agrologi Arvi Elovirta antoi lokakuun puolivälissä 1970 ymmärtää, että ”lasinalaisvihannesten ja kukkien osalta jo olevat kaupan ketjut ovat lupautuneet  hoitamaan lisääntyvän tuotannon markkinoinnin. Tämä sektori tarvitsee siis lähinnä vain ennakkoluulottomia yrittäjiä. Luonnonmarjat ja sienet taas jäävät metsiin ja puutarhamarjat viljelemättä, kun ei tiedä minne ne saa myydyksi.

1970-luvulle tultaessa maa- ja metsätalous vielä pääasiassa piti Ylä-Savoa pystyssä, joskin peruselinkeinosta elantonsa saavien määrä oli jo aloittanut vähenemiskierteensä. Pientilavaltainen Suomi ja varsinkin asutustiloilla tiheästi täplitetty Ylä-Savo oli kuitenkin osoittanut, että maasta se pienikin ponnistaa ja niinpä varsinkin maidosta, mutta ajoittain muistakin maataloustuotteista esiintyi ylituotantoa. Kauan tavoiteltu peruselintarvikkeiden omavaraisuus oli saavutettu.

Iisalmen Sanomat kertoi 4.6.1971 etusivullaan, miten muuttoliike Ruotsiin Ylä-Savosta oli edellistalvena kehittynyt:  

Lähes tuhat yläsavolaista on viimeisen kahdeksan kuukauden aikana siirtynyt Ruotsiin. Jos puolet Pyhännän asukkaista pakkaisi matkalaukkunsa, pidettäisiin tilannetta katastrofina. Nyt sen sijaan ei todellista tilannetta tunneta. Yhtenäinen tilastolukema viime talven näkymistä ei vielä etene kirkkoherranvirastoista valtakunnallisen suunnittelun ja päätöksenteon portaisiin.

Eläkkeelle jäätyäni intoilin, että työelämän asioihin en enää puutu. Poikkeus vahvistakoon säännön, joten tämän kerran muutama valittu sana työelämän ongelmista ja kenties muutama parannusehdotuskin arvioitavaksi.

Jäätiin siis Rutakon meijerin kohdalle. Siitä piti poiketa satakunta metriä Lähdeniemen taloon, jonne osasinkin helposti. Talon asukkaat olivat Huttusia ja isännän nimi oli Tuomas. Hän oli  jo hieman ikääntynyt ja huonokuuloinen mies, jonka taloon ehdittyäni ensiksi tapasin. Jouduin korottamaan ääntäni, jotta sain asiani ymmärretyksi. Vähitellen selvisi sekin, että työnantajani viipymiselle kamaripuolella oli pätevä syy, nimittäin talon tytär Aino.

Elettiin alkukesää 1950-luvun puolivälissä. Minut oli kotiutettu kaupungista, oppikoulusta, lähetetty kotiin haisemaan niin kuin isälläni oli tapana todeta ja ihan kuin samalla ajatella, että elätettävähän se on tuotakin nuorinta tekelettä, joka tilusten rintuuksien pienuuden vuoksi on pitänyt laittaa opettelemaan hakemaan elantoaan maailmalta.