Raappana, korpikenraalimme (1893-1962) osa 1.

 
Jos yläsavolaisilta nyt kysyttäisiin, kuka oli Erkki Johannes Raappana, luultavasti tulos muiden kuin veteraani-ikäluokkien keskuudessa olisi heikko. Arvelen, että Pohjois-Karjalassa, eritoten Ylä-Karjalassa, kyselyn tulos olisi verrattomasti parempi. Mutta siellä onkin vaalittu pääasiassa pohjoiskarjalaisten, kainuulaisten ja yläsavolaisten yhteistä komentajaa monin eri tavoin.

      Pohjoiskarjalaisia on kiittäminen myös siitä, että vajaat kolme vuotta sitten ilmestyi Jukka Partasen, Juha Pohjosen ja Pasi Tuunaisen kirjoittama elämäkertateos ”E. J. Raappana Rajan ja sodan kenraali” (Otava, Keuruu 2007, 462 s.).
      Kolmen tohtorin toteuttama alkuperäisten virallisten ja yksityisten arkistolähteiden varaan pedantisti pitäytyvä tutkielma kuuluu mielestäni sotapäälliköidemme kuvausten raskaaseen sarjaan.
      Kirjassa ei pitäydytä EJR: n elämäkerran kronologiseen kirjaamiseen ja sotilaallisten saavutusten ylistämiseen. Rajan ja sodan kenraali läpivalaistaan monelta eri kantilta. Kritiikki on mukana kuvattaessa päähenkilön luonnetta, perhettä, harrastuksia, pyrkimyksiä, saavutuksia. Lukijankin pääteltäväksi jää moni asia, kuten se, oliko oikein, että Raappana miehiään säästääkseen oli ratkaisuissaan mieluummin melko varovainen kuin yltiöpäisen rohkea.
      Kristillisyydestäänkö lie johtunut, että Raappana ei juuri tuonut esille vihan tunteita vastustajaa kohtaan. Vastaavasti kannattaa tuoda esille se tosiasia, että niin P – K R: n rintamalohko talvisodassa kuin 14. D:n vastuualue jatkosodassa pysyivät koko ajan lähes täysin suomalaisten käsissä.
 
*   *   *
 
E. J. Raappana syntyi Oulussa 1893. Hänen isänsä Juho Raappana työskenteli kansakoulunopettajana Pikkaralassa, kunnes hakeutui lehtimiesuralle. Vuonna 1899 hän perusti nykyisin maan vahvimpiin maakuntalehtiin lukeutuvan Kalevan.
      Raappanan perhe koki laestadiolaisherätyksen. Ikään kuin perintönä Erkki sai isältään myös kalastusharrastuksen ja viehtymyksen ulkoilmaurheiluun, vastapainona heikohkoon koulumenestykseen. Nuoresta pitäen hän askarteli erilaisten keksintöjen kimpussa. Sotilasuransa aikanahan hän sitten kehitteli mm. sotajoukkojen yleiseen talvikäyttöön otetun ahkion.
      Raappana on myöhemmin kertonut, että hän vuonna 1912 oli aikeissa muuttaa Amerikkaan. Meno olisi tapahtunut Titanicilla, mutta kaikeksi onneksi hän ei ollut saanut ajoissa matkan edellyttämiä papereita.
      Menoa jääkäriksi Lockstedtin leirille Saksaan EJR piti itsestään selvänä asiana. Varsinainen sotilasuralle antautuminen tapahtui kansalaissodan jälkeen suojeluskuntajärjestössä päällystökoulun johtajana ja sitten Joensuun Suojeluskuntapiirin päällikkönä vuonna 1920. Kunnes hänelle tarjoutui Joensuun rajavartioston komendantin paikka. Rajan vartiointia riittikin huhtikuusta 1921 aina sotien päättymiseen asti.
 
*   *   *
 
Raappana joutui julkisuuden valokeilaan maatamme vuonna 1930 kuohuttaneen Ståhlbergin kyyditysyrityksen yhteydessä. Raappana -kirjassa on tuota dramaattista tapausta käsitelty seikkaperäisesti, mutta joidenkin yksityiskohtien osalta lukija jää kysymään, miksi isoja sotaherroja juuri silloin sattui olemaan tarkastusmatkalla Joensuussa ja kuinka tarkasti rajakomendantti mahtoi olla selvillä heidän tekemisistään. Epäilemättä kyyditykseen liittyi sisäpoliittisia tarkoitusperiä, joiden peittoon saattaa jäädä yhtä ja toista.
      ”Ulkopoliittisista syistä” Raappanaa kohtasi yllätys helmikuussa 1947, kun Valpon miehet tulivat hänet pidättämään kesken sukupäivällisten Lopella. Asekätkentä oli paljastunut pari vuotta aikaisemmin; sen selvittämistä varten oli säädetty taannehtiva laki ja palkattu 200 päätoimista tutkijaa.
      Myös 14. D:n osalta asekätkentää ”yritettiin paljastaa” pitkällisten ja monivaiheisten kuulustelujen avulla. EJR oli kuulusteluissa varsin niukkasanainen, mutta sotaylioikeus tuomitsi hänet yhdeksi vuodeksi vankeuteen huhtikuussa 1948. Korkein oikeus kuitenkin alensi tuomion kuudeksi kuukaudeksi, mikä aika oli kulunut tutkintavankeudessa. Tuomio tuli lähinnä valvontatehtävän laiminlyönnistä. (Matti Lukkarin kirja ”Asekätkentä” vuodelta 1984 kertoo, mitä kaikkea tuolloin tiedettiin asekätkennästä, jota koko maassa sodan päättyessä ml. Ylä-Savo oli harrastettu).
      Raappanaa on pidetty jonkinlaisena Marskin suosikkina. Tämä kait johtuu osaltaan siitä, että EJR:n komentama 14. D oli suoraan päämajan alainen. Niin erilaisia henkilöitä kuin Mannerheim ja Raappana olivatkin, heitä myös muutamat tärkeät ominaisuudet yhdistivät.
      Ainakin voi sanoa sen, että molemmat tulivat erinomaisesti toimeen ns. rivimiesten kanssa. Molemmat tykkäsivät myös metsästyksestä, joskin Marskilta tuo harrastus lienee jäänyt jo aikoja sitten lähestulkoon taakse, kun taas Raappana metsästeli ja kalasteli mielellään aina kun sotimiselta jouti laajan rintamalohkonsa erämaissa. Iisalmelainen Rukajärven veteraani, muutama vuosi sitten edesmennyt kapteeni Sakari Satamo kuvailee näitä ikimuistoisia erä- ja kalaretkiä kirjassaan ”Vienan saloilta ja vesiltä.”