Kevään ja kesän merkeistä

 
Tähän aikaan vuodesta tulee, ainakin nyt varttuneella iällä, muistelluksi lapsuus- ja nuoruusaikojen vuodenaikoja ja varsinkin sitä mikä kevään tulossa oli se jokin, mikä pani alulle kesän riemujen odotuksen. Omissa muistoissani ensimmäinen kevään merkki oli läheisen maantien takana kasvavan korkean kuusen latvasta kuuluva peipon tervehdys, kun maa vielä oli hankien peitossa ja maantie tuskin sula.

 
Tuota näkymää ja sen muistoa elävöittää ”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa…”, Kainuun maakuntalaulu, Iki-Kiannon runoratsun laukkaama. Syykin assosiaatioon löytyy aivojen ihmeen monimutkaisista lokeroista. Nimittäin kansakoulumme alaluokilla oli muutaman vuoden opettajana nuori nainen, Eila Huttunen, joka laulutunneilla opetti meille kaikki silloiset maakuntalaulut. (Ihmekö sitten, että hänen pojastaan kehkeytyi maakuntajohtaja...).
 
En ollut kovin hyväoppinen varsinkaan mitä musiikkiin tulee, mutta lähes jokaisen maakuntalaulun kuitenkin opin sekä sanojen että sävelkulun puolesta. Savolaisen laulu kuulosti ryhdikkäältä menneisyydessä tapahtuneiden sankaritekojen poljennoimisessaan, mutta Nälkämaan laulu sai joka kerta ihoni suorastaan kananlihalle. Se tuli lähelle meille tuttuja ja turvallisia luontoon ja elinehtojemme ylläpitoon kuuluneita käsitteitä. Puute ruoasta niihin ei toki kuulunut, mutta nautinnollisen näläntunteenhan koimme vähintään pari kertaa päivässä.
 
Kesän kynnyksellä oltiin touko-kesäkuun vaihteessa silloin kun enemmän tai vähemmän pettymyksiä sisältävä Einari Jylhävaaran ja Tassu Noposen allekirjoittama oppikoulun kevättodistus laukussa (siihen aikaan vieroksuttiin reppua, herroiksi kouluttautuvienhan piti erottua tukkijätkistä!) pudottauduin linja-autosta Heselän suunnattoman suuren pihlajan kohdalla aloittamaan kesäloman viettoa. Alkavan kesän merkit olivat vahva hevosenlannan tuoksu ja haarapääskysten ristiin rastiin, ylös ja alas tapahtuvat sujahtelut, pesien rakentamispuuhat pihaladossa olivat meneillään. Kesä puhkesi siihen aikaan pari viikkoa myöhemmin kuin nyt; sentään tuomen ja rentukan kukinta olivat aluillaan. Kielon ja pihlajan loistoonsa puhkeamista sen sijaan saatiin odotella aina kesäkuun puoliväliin asti.
 
Kesäkuun alku sisälsi monia herttaisia hommeleita, kuten perunan istuttamisen, sontakuormien levittämisen viljapelloille, kasvimaan laiton, laidunaitojen korjauksen ja lukemattomat muut työaskareet. Rehellisyyden nimissä tunnustan, että nuo työt ovat vasta paljon myöhemmin alkaneet tuntua herttaisilta. Lapsityövoima oli käytössä ja tarpeen vielä yleisesti ja poikasten kesken oli jatkuvaa kilpailua siitä, kuka parhaiten jaksoi tehdä aikamiesten töitä. Kilpaileminen oli mukana kaikissa tekemisissämme. Eräänä keväänä kisasimme siitä, kuka nopeimmin hajottaa kärrykuormallisen lehmänlantaa talikkoa heiluttelemalla. Ennätys taisi olla alle kaksikymmentä sekuntia.   
 
Osallistuminen elannon hankintaan ja pientilan tuotannon ylläpitämiseen häiritsi pahan kerran minun ja kolmisen vuotta vanhemman veljeni harrastuksia, joista kalastus oli tärkein, tosin lentopalloilu kilpaili sen kanssa melko tasaväkisesti. Muistan kuinka yhtenä aamuna veljeni teki tenän ja kieltäytyi lähtemästä perunan istutukseen naapuritaloon, jonka kanssa meillä oli väkivelkaissuhde. Se oli ainoa kerta kun näin isänkin osaavan juosta. Valmiiksi suunniteltu kalareissu piti siirtää tuonnemmaksi.
 
Kesällä oli kaksi tulemista. Ensin oli lyhyt pikkukesä ja sen jälkeen pidempi isokesä.
Mutta mikä kumma antoi lähtölaukauksen isokesälle? No ilman muuta se oli se päivä kun aloitettiin muurinpohjalettujen paistaminen. Se tapahtui joitakin päiviä ennen juhannusta.
 
Lettujen paistamiseen tarvittiin lähes koko päivä aamulypsystä iltalypsyyn. Heti aamusta me kotona olleet miehenalut saimme mieluisaksi tehtäväksemme kerätä metsästä takkavitallisen risuja, lettupuiden piti olla pieniä ja kuivia, jotta tulta olisi helpompi säädellä. Seuraava tehtävämme oli letunpaistossa tarvittavien tavaroiden (täysinäinen taikinasanko, maitopeelari, rippunen vehnä- ja ohrajauhoja, rasvapaketti, kananmuna, suolaa, paistolasta, vispilä, iso asetti, pätkä voipaperia, polttopuut ja tulitikut) kuljettaminen polkupyörällä tai kantaen Kukkaromäen, Mäntyharjun tai - useimmin - Tuomiharjun muurin luokse. Oma pyykkipatamme oli liian kovera lettujen paistamista ajatellen.
 
Muurinpohjalettujen, meidän kielellämme muurlettujen, paistaminen on helppoa kun sen osaa, mutta vaatii vasta-alkajalta kärsivällisyyttä. Äiti oli paistajana ”hyvää keskitasoa”, joskin jokaisella paistokerralla alkuun pääsyssä oli hänelläkin omat vaikeutensa. Mutta meille apulaisillehan kelpasivat alussa syntyneet harjoituskappaleet, niitä olisi mennyt enempikin.  
 
Isokesämme alkoi siis sinä aamuna kun saimme kuulla heränneemme letunpaistokauden alkajaisiin. Arvelenpa, että monella muullakin yläsavolaisella on ollut sama tuntemus.
 
Tämä pakinantapainen on eräänlainen aasinsilta. Aion näet palata muurinpohjalettuasiaan uudelleen. Me yläsavolaiset emme ehkä ole vielä noteeranneet tämän instituution merkitystä ja kaikkia käyttämättömiä mahdollisuuksia, taloudellisiakin.
 
Muuten olen sitä mieltä, että
 
Pahimman IT- huuman tasoituttua on ruvettava jälleen arvostamaan konkreettista työtä. Monelle meistä tuottaa suurta tyydytystä, kun näkee omin silmin uurastuksensa tuloksen. Mieluisimpia tekemisiäni jo lapsuusiässäni oli ojankaivu. Ensin tehtiin seipäiden avulla linjoitus, sitten pingotettiin ojanreunan osoittavat narut, sitten pisteltiin lapiolla narun näyttämä ojanreunus, lopuksi lipsuteltiin pohja sileäksi. Kelpasipa tulosta katsella. Sen voitti kiehtovuudessaan vain oman työn tuloksena koivumetsään ladottu halkomotti. Onneksi Ylä-Savolla on vielä vahvuuksia konkreettisen työn tekemisen saralla. Ruoan tuotanto on tästä hyvä esimerkki.