Ilomantsin evakoista

Taannoin kerroin ilomantsilaisesta evakkonaisesta, joka hevosineen asui talvisodan ajan kodissani. Kun sota-aikojen muisteleminen on ollut viime aikoina pinnalla, ei ihme että ajelin kesäkuun alussa visiitille Ilomantsiin, missä olin vain muutaman kerran pistäytynyt vuosikymmeniä sitten. Sattumalta matka ajoittui yksiin kenraali E. J. Raappanan syntymäpäivän (2.6.) kanssa. Parppeinvaaralla olivat juuri avaamassa Rajakenraalin majan uutta näyttelyä ja sinivalkoinen seppele oli laskettu hänen hautamuistomerkilleen Joensuun hautausmaalla.

Kahden päivän reissu osoittautui liian lyhyeksi ja niinpä mielessä muhii vielä käynti Hattuvaarassa. Voep olla niinnii, että palaan Ilomantsin asioihin uudelleen sen jälkeen. Sillä nyt aion tuoda esille muutamia löydöksiäni koskien ilomantsilaisten lähinnä talvisodan aikaista evakuointia. Melkein kaiken tietävä internet tarjoutui auliisti avukseni. Merkittävä kansalaisaktivisti Aini Peltola on tehnyt suurtyön paneutuessaan Ilomantsin väestön sotien aikaisiin siirtoihin ja laittanut siitä nettiin nasakkaa tietoa.
Ilomantsilaisten evakuoinnista saa kokonaiskäsityksen Peltolan tekstin ensimmäiseltä sivulta: "Ilomantsin väestön evakuointi tapahtui kolmeen kertaan. Talvisodan tieltä koko pitäjän väestö siirrettiin Pohjois-Savoon. Jatkosodan alkaessa tyhjennettiin rajakylät ja jatkosodan viimeisessä vaiheessa osa pitäjästä. Osa väestöstä oli siis evakossa kolmesti, osa kahdesti ja osa vain kerran. Lopullisiksi evakoiksi (siirtolaisiksi) jäivät menetettyjen kylien asukkaat, jotka sijoitettiin pääosin Ilomantsin kunnan alueelle.
Evakuoinnista ei ollut aiempia kokemuksia ja suunnitelmat olivat jääneet tekemättä. Talvisodan jaloista tapahtunut lähtö suoritettiin paniikin vallassa ja karjaa jouduttiin kaikessa kiireessä teurastamaan. Sitä kuoli runsaasti myös matkan aikana. Talvisodan puhjettua 30.11.1939 pakkasta oli yli 20 astetta. Osa äideistä, lapsista ja vanhuksista oli poistunut aikaisemmin, mutta pääasiallinen lähtö tapahtui 29.11.- 4.12. Evakuoitavat koottiin kouluihin tai muihin suurempiin rakennuksiin, mistä matka jatkui linja-autoilla Joensuuhun, Kaltimoon tai Uimaharjuun. Mukaan sai ottaa kaikkein välttämättömimmät tavarat ja kolmen päivän muonan. Lapsille tuli laittaa nimilappu kaulaan sekä opettaa vanhempien nimet ym., mutta aina sitä ei ehditty tehdä. Eläimille jäi osoite- ja nimilaput laittamatta.
Päiviä kestänyt matka rautatieasemalle oli kova koettelemus. Ihmisille ja karjalle piti etsiä tilapäismajoituksia, osa karjankuljettajista joutui ajamaan edestakaisin huollon mahdollistamiseksi. Yöpyminen tapahtui kouluissa, taloissa, jopa Enon kirkossa.
*   *   *
Helppoa ei matkanteko ollut junien härkävaunuissakaan. Keskellä vaunua oli kamiina ja seinustoille oli rakennettu lavitsoita ja penkkejä. Matkalaiset saivat kaksi sinkkisankkoa, toisen tarpeiden tekoa ja toisen juomavettä varten. Menoreitti oli säännönmukaisesti Kaltimo – Kontiomäki - Iisalmi. Peltola kertoo varsin yksityiskohtaisesti eri kyliltä tapahtuneesta äkkilähdöstä. Poistumiskäskyn perille meno esim. Vuottoniemeen ja Liusvaaraan tapahtui monen mutkan kautta ja viimeiset lähtijät saatiin liikkeelle vihollisen jo näyttäytyessä Liusjärven jäällä.
Surullisimman evakkomatkan kokivat Ilomantsin kunnalliskodin asukkaat. Heidän matkansa päätepisteenä oli Sukeva. Peltolan tietojen mukaan päätepisteeseen saapumisen jälkeisenä yönä asukkaista kuoli 32 henkilöä (28 luterilaista ja neljä ortodoksia), ”jotka pastori Häkämies siunasi Lahnakankaan hautausmaahan”. Peltola arvelee, että matkan raskauden ja järkytyksen lisäksi osasyynä menehtymiseen oli nestevajaus.
Joulukuun puoleen väliin mennessä koko Ilomantsi oli evakuoitu. Valtiovallan toimesta ilomantsilaisten evakkojen sijoituspaikat oli määritelty seuraavasti: Iisalmi ja I:n mlk. 4000, Sonkajärvi 1700 ja Vieremä 2000 henkilöä. Lisäksi evakoita oli Kiuruvedellä ja Varpaisjärvellä. Kuinka paljon evakoita kussakin kunnassa todellisuudessa oli, ei näistä tiedoista täysin selviä.
Rauhansopimuksessa 12.3.1940 Ilomantsin alueesta jouduttiin luovuttamaan lähes 1500 neliökilometriä eli Sonkajärven pinta-alan verran. Luovutetun alueen asukkaat eivät voineet palata kyliinsä, vaan heidät sijoitettiin kesällä 1940 oman kunnan alueelle hyvinkin ahtaisiin ja puutteellisiin oloihin.
Välirauhan aikana sisäasiainministeriö antoi ohjeita evakuoinnista mahdollisen uuden sodan varalta. Ilomantsilaiset tuli niiden mukaan sijoittaa Keski-Pohjanmaalle aina rannikkoa myöten. Käytännössä evakuointi kuitenkin tapahtui tuolloinkin enimmäkseen Kuopion läänin alueelle. Aini Peltolan koosteesta selviää tältäkin osin monenmoisia tietoja, sekin että vielä 31.7.1945 päivätyn siirtoväen luettelon mukaan ilomantsilaisia siirtolaisia oli esimerkiksi Sonkajärvellä 108 ja Kiuruvedellä 315.
*   *   *
Ilomantsin keskustaajamassa on turistikahvila, joka toimii myös matkamuistomyymälänä ja kirjakauppana. Olipa siellä myytävänä myös Erkki Väisäsen tuore teos ”Kodua hatkat”, joka sisältää lähes 30 entisen ilomantsilaisen evakon omakohtaiset kokemukset sotien aikaisista pääasiassa Ylä-Savoon suuntautuneista evakkomatkoista ja niiltä paluusta. (Kirja on lainattavissa mm. Ylä-Savon kirjastoista.).
Erkki Väisänen on nähnyt paljon vaivaa etsiessään sieltä täältä vielä löytyviä entisiä evakkoja. Tekijä myöntää, että monen muisti jo pettää korkeassa iässä. Yläsavolainen lukija toteaakin, että Hernejärvelle ei ole Iisalmesta seitsemää peninkulmaa eikä Ylä-Savossa liene asunut Armfelteja, Aminoffeja kylläkin. Kurenpolvi on muuttunut Kurenpohjaksi jne. Mikään ihme ei ole, että muistista on poistunut yksityiskohtia tai ne ovat saattaneet hieman muuntua. Niin muistaminen kuin unohtaminenkin ovat ihmisen kestämiselle tärkeitä elementtejä.
Evakoiden kokemukset äkkilähtöineen ja monenlaisine matkustusongelmineen muistuttavat paljon toisiaan. Evakkoperheille suuri yllätys oli se, että sijoituspaikoissa ei edes uskottu sodan alkaneen! Vaikeinta oli suurten lapsiperheiden sijoittaminen, kun taas työhön kykeneviä otettiin mieluummin vastaan. 
Lukijaa tietysti kiinnostaa se, minkälaisiksi suhteet sijoituspaikoissa muodostuivat. Kokemukset ovat olleet kirjavia niin kuin olettaa saattaakin. Arkielämän hankaluudet haittasivat keskinäisiä välejä, kulkutauteja levisi ja varsinkin pieniä lapsia ja vanhuksia menehtyi. Monia valoisiakin muistoja haastateltavilla on kerrottavana. Elinikäisiä ystävyyssuhteita sijoitustalojen kanssa syntyi ja kanssakäyminen jäi pysyväksi. 
Sanotaan, että rajalla on rajan kirot. Sen ilomantsilaiset saivat konkreettisesti todeta. Kunnan alueesta onneksi kaksi kolmasosaa jäi Suomen puolelle. Se oli paljolti kenraali Raappanan ja hänen joukkojensa erämaataisteluissa saavuttamien voittojen ansiota.
 Lähteet: Peltola, Aini, Ilomantsilaisten evakuointi vuosina 1939-1945 (http://www.joensuu.fi/mekri/sotahistoria/evakko.htm)
Väisänen, Erkki, Kodua hatkat, Evakkokertomuksia Ilomantsista 1939-1944, 2009 (ISBN 978-952-92-5178-0)