Kirjastosta ja vähän autoistakin I

Ennen jämähtämistäni valtion virkaan (1973) ehdin työskennellä monella alalla. Niistä kutakin tulee silloin tällöin muistelluksi. Mielenkiintoisimpia hommia oli työrupeamani Iisalmen maalaiskunnan pääkirjastonhoitajana vv. 1966-69. Olin ensimmäinen päätoiminen kirjastovirkailija tuossa edesmenneessä muistorikkaassa kunnassa.

Sain työskennellä vertaisessani seurassa, kun muodostin aluksi kirjaston koko henkilökunnan, olin käskijä ja käskettävä samaan aikaan. En tietenkään unohda eri kylillä toimineita kahtakymmentä sivukirjastoa sekä kahta laitoskirjastoa. Kirjastolautakunnan sihteerinä minun piti niistäkin jossain määrin kantaa huolta, ainakin vaatia vuoden vaihtuessa tilastot ja kanavoida vähäiset kirjojen hankinnat. Muutoin ne saivat elää omaa elämäänsä, kunnes kaikki muuttui…

Minulta puuttui kirjastoalan koulutus tykkänään, joten jouduin toimimaan omien rajallisten hoksottimieni varassa. ”Onneksi” lautakunnassakaan ei ollut varsinaisia kirjastoihmisiä, joten sain tehdä työni niin kuin parhaiten katsoin. Kunnallista kirjastolaitosta leimasi mielestäni jonkinasteinen vanhakantaisuus (Väinö Pennasen ilmaisemana jäkälöityminen), jota uskalsin jopa hieman uhmata. Muiden kirjastojen kollegat puistelivat touhuilustani joskus päätään, kun taas kirjastoviranomaiset kannustivat uusiin työtapoihin!

*   *   *

Kirjasto oli juuri siirretty kunnan paloasemalta Kirkonsalmen koulun uutukaisiin ja puhtaan valoisiin tiloihin. Huippusäästäväisen ja tunnollisen sivutoimisen edeltäjäni Kerttu Partasen jäljiltä oli sinänsä helppo aloittaa. Mutta ei mennyt montakaan päivää, kun tajusin minkä urakan edessä olin. Ensiksi lainauksessa oli siirtyminen Detroit- järjestelmään, joka oli varma ja joustavakin, mutta lainausmäärien kasvaessa liian isotöinen. ( Nyt eletään netti- ja on line- aikaa Rutakko- verkossa.).

Halusin tehdä kaiken niin hyvin kuin taisin, siispä muovitin kaikki uudet kirjat, osan vanhoistakin.  Muovittamisessa minusta kehkeytyi varsinainen virtuoosi; siinä hommassa oli jotain terapeuttista, samanlaista vähän kuin kirjoittamisessa tai puiden pilkkomisessa! Kirjoista piti tehdä kortisto omaan ja asiakkaiden käyttöön. Luokittaminenkin piti osata tehdä. Koetin selvitä siitä omin päin, kunnes sain käyttööni jatkuvasti täydentyvän valtakunnallisen kortiston, josta kortit tulivat valmiina sitä mukaa kun kirjat ilmestyivät. Jälkikäteen huomasin olleeni ”eri mieltä” ammattinsa taitavien luokittelijoiden kanssa, mutta tuskin näistä virheistä paljon vahinkoa koitui. Kaiken kaikkiaan erilaisia näpräily- ja kirjaushommia oli niin paljon, että niistä osa on jo muistista kaikonnut.

*   *   *

Hankinnoista muistuu mieleen yhtä ja toista.  Kirjastoseuran osviitoissa toivottiin vältettävän liian kevyen kirjallisuuden hankintaa. Anni Polva ja Hilja Valtonen olivat hiinä ja hiinä, saiko niitä ostaa. Pokkareita en muista juuri lainkaan hankkineeksi. Päätaloakaan ei erityisemmin suositeltu, vaikka sitä kysyttiin uutterasti. Kirjaston kokoelma olisi jäänyt varsin suppeaksi, jos hankinta olisi kohdistettu vain kysytyimpiin kirjailijoihin. Yritin saada tarjolle myös tietokirjoja - sekä käsikirjastoon että lainattavaksi - ja varsinkin maaseutuelinkeinojen kehittämistä koetin tukea erilaisten opaskirjojen avulla. Lainaajien toiveet kirjahankinnoista pyrin täyttämään, tarvittaessa kaukolainauksen avulla. Lapsiakin oli ajateltava, varsinkin kun kirjasto sijaitsi koulurakennuksessa. Kirjat ostettiin lähes poikkeuksetta Rissasen kirjakaupasta, jonka johtaja Allan Tamminen oli herrasmies vailla vertaa. Sivukirjastonhoitajat saivat tilata vähäiset vuosittaiset ostonsa mieltymystensä mukaan.

Kirjastolautakunnan sihteerinä toimiminen antoi oman mausteensa työhöni. Puheenjohtajana oli Runnilta kotoisin ollut emäntä Sirkka Paananen ja lautakunnan muista jäsenistä muistuu mieleen varsinkin opettaja (myöhemmin hallintopäällikkö) Väinö Pennanen. Hänethän tunnetaan radikaaleista mielipiteistään ja olinhan minäkin vähintään uudistushaluinen. Niinpä ei ole ihmetteleminen siinä, että lautakunta päätyi viimeistään vuonna 1967 tavoittelemaan kirjastoautokauteen siirtymistä. Nykyaikaisten kirjastoautojen aikakausi oli alkanut vuonna 1961 Turusta ja vuosikymmenen lopulla varsinainen buumi teki tuloaan. Ylä-Savon ensimmäinen kirjastoauto aloitti Pielavedellä, mutta Iisalmen maalaiskunta tuli mukaan hyvänä kakkosena.

*   *   *

Sivukirjastojen (ent. piirikirjastojen) toiminnan lopettamisessa oli kova työ. Onneksi asenteellisiin esteisiin kompastuimme vain Pörsänmäessä. Kyläläiset olisivat halunneet pitää nuorisoseuran talossa sijainneen kirjastonsa. Tilanteen ymmärrettävyyttä lisäsi se, että nuorisoseura oli aikoinaan luovuttanut silloisen piirikirjaston käyttöön oman kirjastonsa teokset - kuten varsin yleisesti muuallakin tapahtui. Käydyn neuvonpidon tuloksena nuorisoseura sai takaisin siltä saadut kirjat ja kirjastoauto toivotettiin tervetulleeksi myös Pörsänmäelle.

Iisalmen pääkirjaston (kantakirjaston) toiminnan alkusynty juontaa juurensa aina vuoteen 1880, jolloin lainaus alkoi hieman aiemmin toimintansa aloittaneessa Kirkonkylän kansakoulussa, Kirkonsalmen koulun edeltäjässä. Ison pitäjän jako 1920-luvulla aiheutti kirjastolle vuosiksi häiriöitä, ja sen toiminta saatiin vakiintumaan vasta kyseisen vuosikymmenen lopulla.

Ennen lakkautuspuuhia olin pistäytynyt vain muutamassa sivukirjastossa, joita oli kaikkiaan 20. (Luvussa ei ole enää mukana hieman aiemmin lopetettu Ulmalan kirjasto.). Iisalmen mlk:n historiateoksessa 1922-1969 (Boisman) on niistä  seikkaperäinen luettelo. Vanhimpia olivat vuonna 1932 perustetut Pörsänmäen ja Laidinmäen piirikirjastot. Jälkimmäinen oli saanut alkunsa raittiusseura Sarastus V:n kirjalahjoituksesta. Sivukirjastojen perustaminen kulki käsi kädessä kansakoulujen rakentamisen kanssa, joten suurin osa niistä aloitti 1950-60- luvuilla.

Kirjastouudistuksessa lakkautettiin kaikkiaan 18 sivukirjastoa, kaksi enemmän kuin historiateoksissa on mainittu. Vain Peltosalmi ja Runni saivat toistaiseksi pitää sivukirjastonsa. Myös aluesairaalan ja vanhainkodin laitoskirjastot saivat jatkaa. Lainaustoimintaa oli myös Koljonvirran sairaalassa. Muutaman tunnin viikossa avoinna pidetyistä sivukirjastoista useimmat toimivat kansakoulujen yhteydessä opettajien hoitamina. Seurojen taloissa oli kolme sivukirjastoa ja Poroveden kirjasto sijaitsi pienessä asuinhuoneessa. Sitä hoitanut jalkavammainen puuseppä oli itse valmistanut topakat kirjahyllyt, mutta koska hän kessutteli ahkerasti, kyseisen kirjaston kirjat pystyin tuoksun perusteella tunnistamaan vielä vuosikausia myöhemmin.

*   *   *

Kirjastouudistuksen toteuttamisessa olisi ollut työtä monelle ihmiselle, mutta kovin tiukassa kunnan rahapussin nyörejä pidettiin. Apulaisen sain sentään joksikin aikaa palkata. Kirjojen ja hyllyjen kuljettamisen aloitin keväällä 1968 Tipparellullani, josta ensin poistin takapenkin. Näin muodostuneeseen onkaloon yhden sivukirjaston kirjat upposivat loistavasti ja suksitelineisiin mahtui niin monta kirjahyllyä päällekkäin kuin tarvis oli.

Sivukirjastoista rahdattujen tuhansien kirjojen jatkokäsittely oli oma revohkansa. Päädyin menettelemään seuraavalla tavalla: Tein kaksi läjää, toiseen laitoin ne kirjat, joille oli vielä käyttöä ja toiseen ne, jotka jouti poistaa. Mitään dokumentointia en ruvennut värkkäämään, saati tekemään virallista poistomenettelyä varten luetteloita, vaan kyyditsin kirjavanhukset (satoja kiloja) paperinkeräykseen Rolupaan. Hyväkuntoiset ja muuten kelvolliset kirjat saivat kunnian tulla kirjatuiksi pääkirjaston hankintaluetteloon. Jonkin verran irtolehtipainoksiksi muuttuneita teoksia lähetettiin uudelleen sidottavaksi. (Kirjansidontaa oli tarjolla muutamissa vankiloissa.).

Myöhemmin Iisalmessa pidetyillä kirjastopäivillä kerroin poistomenettelystäni  eräälle pöytäkumppanille, joka kauhistuneena kuiskasi: - Siitä sinä joudut vielä linnaan! Arvelin, että kysytäänpä tuossa lähellä istuvalta kirjastontarkastajalta (May Ruutu), onko minun ruvettava etsimään uutta työpaikkaa. Kävin tuon kysymyksen esittämässä ja yllättäen sain tekosestani korvia hivelevät onnittelut. Olin polleata poikaa.    

*   *   *

Uranuurtajamme kirjastoauton kuljettajana oli VR:ltä meille siirtynyt Risto Hartikainen, jonka kanssa uudistuksen valmistelua jatkettiin. Reittien suunnittelussa oli omat mutkansa. Aloitimme sen tutkimalla karttoja, jonka jälkeen Risto testasi reittejä ajelemalla niitä läpi. Samalla saimme kuljetetuksi loput sivukirjastojen materiaalista.
 
Aluksi kirjastoauto kiersi reittinsä kahden viikon välein. Vähän ennen kuin kaupunki vuoden 1970 alusta liitettiin maalaiskuntaan, käyttöön saatiin toinen kirjastoauto, jolloin reitit päästiin ajamaan viikoittain. (Minä olin jo silloin töissä Ylä-Savon Talousalueen Liitossa.). Riston kertoman mukaan aikanaan hyvin suunnitellut reitit ovat kutakuinkin säilyneet muuttumattomina.

Yhteistyömme Riston kanssa sujui sutjakkaasti. Meitä yhdisti samanlainen ajattelu ja huumorintaju. Kirjojen laittamisessa lainauskuntoon ja muissakin näpräyshommissa Risto osoitti mainiota kehityskykyä ja kätevyyttä, kun kirjastoautoon koottiin oma kirjakokoelma. Risto muistaa, että kaikki siihen valitut kirjat, uudet ja vanhat, muovitettiin.

Jatkuu…